Ihmismieli on valitettavasti sellainen, että se usein etsii joka tilanteessa korjattavaa. Aina sitä alitajunnassa miettii mikä voisi olla paremmin.
Olen tänä kesänä miettinyt paljon sitä mikä riittää. Kun kaikki on niin hyvin juuri nyt, ainakin omalla mittakaavalla. Tulevaisuus on täysin auki, mutta sekin tuntuu tällä hetkellä ainoastaan hyvältä ja virkistävältä, on energiaa alkaa seikkailemaan uusien juttujen parissa.
Jos lähdetään siitä mitä tällä hetkellä on. On ihana koti, on työ, on terveys, on erityisen hyviä ja viisaita ystäviä ja perheenjäseniä ympärillä, talousasiat on kunnossa, tulevaisuus näyttää valoisalta ja mikään ei juuri tänään harmita. Mikä tästä sitten puuttuu? Tai lähinnä mitä puuttuu ja mitä vielä toivoisin olevan? Parisuhde. Koira. Oma perhe. Vähän vähemmän sitä omaa aikaa. Koen jopa huonoa omaatuntoa siitä että toivon vielä enemmän. Vaikka pitääkin toivoa, ilman sitä ei mitään saa.
Lähinnä ajatusrattaitani on pyörittänyt se, että voisinko olla tyytyväinen näin. Jos käy niin että en sitä oikeaa ajoitusta oikean ihmisen kanssa koskaan löydä. Riittäisikö olla vaan ystävä, sisko ja se hauska täti jolla on aikaa ja mahdollisuuksia tehdä mitä lystää. Kun on kuitenkin niin paljon kaikkea muuta. Kuka sen päättää mikä on kellekkin riittävää? Ja onko sille jotain rajaa?
Tiedostan kyllä että olen siitä onnellisessa asemassa että kaikki on vielä mahdollista. Vielä voi unelmoida ja uskoa siihen että ne kaikkein parhaimmat päivät ovat vielä edessä. Ja tiedän että ne ovat. Itse muistan onneksi sen vielä vahvasti että jokainen päivä on lahja, täällä oleminen ei ole itsestäänselvyys. Osaan olla onnellinen pienestä. Siksi saattaa olla että loppupeleissä se riittäisi, tämä mitä minulla on nyt, ilman sitä kaikkea mistä välillä unelmoi. Koska nyt jo on niin paljon enemmän mitä monella muulla.
XXX
E
